Memoria, ricordi – follia e follie. Strega-kirjallisuuspalkinnon 2025 kirjasatoa

 

 

                                                                                              Elina Suolahti

                                                                                              Sini Sovijärvi, toimitus ja editointi

Vuoden 2025 Strega-palkintoa tavoitelleissa teoksissa on  muistoilla merkittävä osa niin kerronnan tasoilla kuin henkilöiden elämänvaiheiden kudoksessa. Siihen on eri tavoin kytketty toinen, useassa teoksessa pohdittu mielen alue, nimittäin hulluus, järjettömyys, mielenvikaisuus: todellinen, kuviteltu tai olosuhteiden sanelema, miksei myös metaforana käytetty hulluus, puhdas, aito tai rooliksi otettu hulluus ja miten se eri aikoina mielletään, mitä toimenpiteitä yhteisö siihen kohdistaa. Myös poliittinen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus, ns. hulluuden dialogi olosuhteiden kanssa aina kapinaan asti ovat mukana Wanda Marascon 1800-luvulle sijoittuvassa historiallisessa romaanissa.

Hulluuden yhteys luovuuteen ja niiden keskinäiseen vuoropuheluun on esillä teoksessa Ricordi di suoni e di luci, jossa Renato Martinoni kirjaa 1900-luvun alkupuolella eläneen onnettoman runoilijan kohtaloa välähdyksinä nousevien muistojen kautta. Sana ”hullu” ja sen lukuisat synonyymit toistuvat lähes joka sivulla.

Toisenlainen hulluus ja sen kytkentä nerouteen kulkee mukana Deborah Gambettan fiktiota ja elämäkertaa – ja myös kirjailijan omaa elämää – toisiinsa punovassa teoksessa Incompletezza. Una storia di Kurt Gödel, jossa kartoitetaan kuuluisan tiedemiehen, matemaattisen logiikan ilmiömäisen edustajan vaiheita hulluuden ja nerouden rajoilla, henkilökohtaisen elämän ja tieteen tiedostamattomassa ristipaineessa. Kirjan tarina ja Gödelin elämäntarina leikkaavat samalla Euroopan historian kipukohtia, fasismin /natsismin molemmin puolin.

Palataan muistiin ja muistoihin. Yhdessä teoksessa muistot esiintyvät jo otsikossa, Muistoja äänistä ja valoista. Joissain tapauksissa on kyse uudelleen hahmotuksesta – rekonstruktiosta – taustallaan traaginen tapahtuma. Teoksessa Inventario di quel che resta dopo che la foresta brucia Michele Ruol punoo avioparin tarinan takautumina, joihin ajoittain sijoittaa lähes epätodellisen tuntuisen tarkennuksen nykyhetkeen, niin voimakkaasti muistot hallitsevat henkilöiden elämää.

Muistot ja vaara niiden menettämisestä tahdittavat Elisabetta Rasyn upeaa syväluotausta 1900-luvun Italiasta teoksessa Perduto è questo mare.  Rasy käy sisäistä keskustelua Napolissa ja Roomassa niin perheensä jäsenten kuin kirjailijatoverin kanssa muistellen, pohtien ja analysoiden kulttuuria ja yhteiskuntaa pitkällä ajanjaksolla. Rauhallinen kerronta ja kaunis kieli eivät estä viiltävien totuuksien nousemista kovalla voimalla menneisyyden armeliaalta tuntuvista pimennoista.

Muistin, muistamisen ja muistojen vaikutus ulottuu ajassa vielä kauemmas Wanda Marascon romaanissa Di spalle a questo mondo. Tarina etenee sykleissä, ja selventävinä jaksoina toimivat toisen päähenkilön päiväkirjamerkinnät, jotka vievät lukijan muuhun maahan ja maailmaan. Toinen tälle Strega-kattaukselle ominainen teema, todellinen, simuloitu tai kuvitteellinen mielen nyrjähdys toimii kerronnan taustana. Henkilöiden niin sanottu hulluus ottaa tässä mittaa historian tapahtumien ja poliittisten varmuuksien järjettömyydestä.

La signora Meraviglia on Italiaan muuttaneen, alun perin etiopialaisen Saba Anglanan kertomus eri puolilta maailmaa saapasmaahan saapuneiden pakolaisten – ja muidenkin – pähkähullulta vaikuttavasta kulkureitistä oleskeluluvan kautta kansalaisuuteen. Tässä teoksessa muistot ulottuvat paitsi menneisyyteen ja konkreettisiin paikkoihin myös myyttiseen ulottuvuuteen, joka on osa erilaisen kulttuurin reaalimaailmaa. Muistoissa Etiopiasta ja Somaliasta toimitaan usein tosielämäksi kutsumamme ulkopuolella, ”hulluuden rajoilla”, mutta se tuntuu todellisemmalta kuin ympäröivä todellisuus nykyisessä maailmassamme.

Vielä yhden, toisenlaisen kartoituksen hulluudesta ja muistoista tarjoaa Quello che so di te. Nadia Terranovan päähenkilö sukeltaa sukunsa menneisyyteen, koska haluaa ymmärtää, miksi isoäiti suljettiin mielisairaalaan. Perheessä toistetut, osin vääristyneet muistumat tapauksesta ja sairauskertomukset muodostavat fiktion ja todellisuuden välillä risteilevän kudoksen. Kollektiivinen ja henkilökohtainen muisti törmäävät ajoittain ylipääsemättömiin esteisiin. Romaanin ydintä on luonnehdittu sanoin: non basta sognare il passato, bisogna andarselo a prendere.

Muutama sana kisan voittajasta: Andrea Bajanin Anniversario, jonka nimi antaa sekin vihjeen muistoista, ei ollut erityisesti raatilaisten mieleen. Perheen sisäiset suhteet kuvataan kliinisen oloisesti, kuin ulkopuolelta tilanteita tarkastellen. Bajanin romaani oli jo voittanut nuorten sarjan eli Strega Giovani -palkinnon, joka usein ennakoi myös aikuisten sarjan voittajaa. Arvioijat kuitenkin luonnehtivat teosta mm näin:

Con indignazione, eleganza e onestà, mette a nudo la violenza psicologica instaurata da figure paterne oppressive, in una narrazione fluida e affilata che scava nella memoria e nella ribellione interiore.

Rakkaus ja intohimo, tunteiden palo ja syvä kiintymys kuljettavat kerrontaa monessa näistä teoksista tai kulkevat muistojen rinnalla niitä ohjaten tai sivuten.  Pisteissä hännille jäänyt, Giorgio Van Stratenin La ribelle. Vita straordinaria di Nada Parri, on ennen muuta rakkaustarina, jonka päähenkilöt ovat ns. tavallisia ihmisiä. Heidän elämässään kaikki tuntuu olevan väärin: historialliset olosuhteet, henkilökohtaiset tilanteet, ympäristö. Eletään saksalaismiehityksen ja vastarintaliikkeen aikoja. Silti nuori italialainen perheenäiti ja saksalainen aliupseeri luopuvat entisestä elämästään ja antavat rakkautensa johtaa heidät taistelemaan partisaanien joukoissa, täynnä toivoa tulevasta. Tarina päättyy kaikkea muuta kuin happy endiin, niin kuin todella suuren rakkaustarinan kuuluukin.

Helsingin Dante-seuran lukuraadin näkemyksiä 

Saba Anglana: La signora Meraviglia (Sellerio, 2024)

Kirjan tekijä, Torinossa asuva muusikko Saba Anglana, lempinimeltään Usignolo (satakieli), syntyi 1970 Mogadishussa (äiti somalialainen, isä italialainen). Perhe pakeni Somaliasta poliittisista syistä Saban ollessa vielä pikkutyttö. Saba Angana opiskeli Rooman Sapienza-yliopistossa taidehistoriaa ja somalin kieltä. Hän on laulujensa sanoittaja ja säveltäjä. Esiintyessään hän myös puhuu itseään kiinnostavista ilmiöistä. Musiikkinsa kautta hänet tunnetaan useissa maissa.

 

 

 

Tarja Päivärinne

Kirjan tapahtumat johtavat juurensa historiaan ja Euroopan suurempien valtioiden Afrikan valloitussotiin 1900-luvun vaihteessa, 1930-luvulla Italian osalta alueellisesti Etiopiaan Itä-Afrikassa.

Kirjailija lainaa aloitussivulle C. G. Jungin kirjasta Il libro rosso lauseen: Chi è privo di un mito è un uomo che non ha radici (Ilman myyttiä ei ole juuria). Teoksessa onkin vahvasti mukana afrikkalaisen iäkkäämmän sukupolven taikauskoisuutta, ja huomaan olevani uudessa ajatusmaailmassa.

Kirjailija Saba Anglana kertoo esikoisteoksessaan sukunsa ja afrikkalaisten maiden tarinaa. Somalimies sieppaa nuoren etiopialaisen naisen Abebechin ja hänen pienen lapsensa Somaliaan. Abebech on Saban isoäiti, joka myöhemmin rakastuu ja menee naimisiin Workun kanssa. Perheeseen syntyy kahdeksan lasta 19 vuoden aikana. Toiseksi vanhin tyttö Zewditu, joka alkaa käyttää myöhemmin nimeä Nina, on Saban äiti. Saban isä on italialainen, Afrikassa 1950-luvulta asti elokuva-alalla työskennellyt Carlo. Saba syntyy 1970. Italian Ostiaan perheen mukana muuttaa 1975 myös Dighei-täti.

He asuvat lähellä aluetta, jossa Pier Paolo Pasolini murhattiin vuonna 1975 Idroscalo di Ostian rannalla. Rannan hiekan sanotaan olevan lyijystä mustaa.

Kirjan pääteemat ovat identiteetin säilyttäminen ja kansalaisuuden saaminen

Identiteetin säilyttäminen vieraassa maassa vaatii vanhuksilta aikaa sopeutumiseen ja lapsilta varautumista puolustautumiseen, kykyä olla näkymätön erinäköisyytensä takia.

Dighei-täti ei pitänyt alkuvuosina kansalaisuuden saamista tärkeänä, mutta uusien säädöksien tultua voimaan 2015 Saba kielitaitoisena katsoi parhaaksi auttaa tätiään kansalaisuuden saamisessa. Kirjan nimi La signora Meraviglia viittaa Saban Abebech-isoäidin uskomuksiin luottaa Wezero Dinkideshin ihmeparannustaitoihin. Prosessi oli byrokraattista: useita tapaamisia, epäkunnioittavaa kohtelua, lannistamista, kaavakkeiden täyttämiseen oli vaikea saada apua. Saban täytyi hakea Dighein rikosrekisteri Mosambikista. Rekisteri osoittautui Saban sanojen mukaan ”neitseellisen puhtaaksi”. Kapinoiva Dighei epäili seuraavaksi, olisiko kielikokeessa ollut virhe. Saba kertoi soittaneensa prokuraattorille ja kertoi Digheille kielikokeen olevan virheetön – lieneekö ollut Saban keksimä loppukevennys. Dighei sai Italian kansalaisuuden asuttuaan 40 vuotta Italiassa.

Historiallinen kiinnekohta romaanikirjallisuutta lukiessa on tärkeä. Lisäksi teos on teemoiltaan varsin ajankohtainen. Byrokratian kuvaus tuo mieleen tunnelman Nikolai Gogolin, Mihail Bulgakovin ja Franz Kafkan teoksissa – tuskan, vihan, naurun, häpeän tunteita. Nauru ja ironia helpottavat.

Kirjailijalla oli ehkä tarve debyyttikirjassaan selvittää sukunsa monikansallinen tausta itseäänkin varten – näin seuraavan kirjan kirjoittamisessa olisi mahdollisuus tarttua uusiin teemoihin.

Oletin kirjan olevan viiden finalistin joukossa. Seuraavaa kirjaa odotellessa!

Leena Heikinheimo

Kirjan keskiössä on kansalaisuuden hakeminen Italiassa 40 vuotta asuneelle kirjailijan tädille Digheille. Kirja seuraa samalla myös kirjailijan isoäidin elämää ja muuttamista maasta toiseen.

Saba Anglanan kirja viehätti kirjan sisältämän monikulttuurisuuden vuoksi. Oli avartavaa lukea itselleen täysin vieraasta kulttuurista. Pieni sanasto lopussa auttoi ymmärtämään Anglanan käyttämiä somalitermejä ja etiopiankielisiä (amhara) sanoja ja sanontoja. Kirjailija käsittelee hienosti identiteetin muodostumista ja sen merkitystä ihmiselle. On tärkeää tuntea kuuluvansa johonkin ja tulla hyväksytyksi.

Anglanan tyyli on kevyt, ja vaikka byrokratian koukeroissa on ihmettelemistä, kirjailija käsittelee virastokäyntejä myös lempeän huumorintajuisesti.

Wanda Marasco, Di spalle a questo mondo  (Neri Pozza, 2025)

Wenda Marasco on v 1953 Napolissa syntynyt runoilija, kirjailija, teatteritekstien kirjoittaja ja -ohjaaja. Filosofian ja teatteriohjaajan opinnot hän suoritti Roomassa. Hän on uransa aikana saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja on opettanut ja luennoinut eri oppilaitoksissa, mm. Napolin Università Federico II -yliopistossa.

 

Päivi Järvelä

Wanda Marascon viides romaani sijoittuu Italiaan 1800-luvulle.  Kirjassa kuvataan Ferdinando Palascianon (1815–1891) elämää, kehyksenä tapahtumat ennen ja jälkeen vuonna 1861 tapahtunutta Italian yhdistymistä.

Ferdinando Palascianolla oli vaatimaton tausta, hän päätyi kuitenkin sukulaisensa avustamana opiskelemaan, aluksi kirjallisuutta ja filosofiaa, sittemmin eläinlääketiedettä ja lääketiedettä. Hänestä tuli senaatin jäsen, Napolin yliopiston kirurgian professori, hänen toimintansa yhdistetään myös Punaisen ristin perustamiseen. Jo nuorena hän tunsi suurta vastenmielisyyttä kuolemaa kohtaan, elämän pelastamisesta tuli hänelle suoranainen pakkomielle. Hän toimi Bourbonin armeijan lääkärinä ja sai kuolemantuomion hoidettuaan vihollisen potilaita.  Ferdinand II muutti tuomion vuoden vankilatuomioksi. Muutamaa vuotta myöhemmin Ferdinando toimikin jo kapinallisten puolella ja Garibaldin lääkärinä.

Kirjassa on kaksi ääntä; nuori Ferdinand yksikön kolmannessa persoonassa, välissä Ferdinandon vaimo Olga Pavlovna Vavilova yksikön ensimmäisessä persoonassa. Olga on venäläinen ylhäisöperheen tytär, jonka ontumisen Ferdinando parantaa. Ontumista kuvataan fyysisenä – ja myöhemmissä käänteissä metaforisena, kun kirjan kolmas “päähenkilö”, Ferdinandon sairastuminen skitsofreniaan ja myöhemmin dementiaan, saa yhä vahvemman otteen pariskunnan elämästä. Kirjassa on myös lukuisia sivujuonia ja henkilöitä, pikanttina yksityiskohtana ystävä, joka saa Ferdinandon kätkemään Giacomo Leopardin ruumiin puutarhaansa, jottei koleraan kuolleen Leopardin ruumista heitettäsi yhteishautaan. Ferdinandon ja Olgan koti, korkea torni Napolissa, on taiteilijoiden ja intellektuellien tapaamispaikka, juhlat murenevat vähitellen, parhaimmat ystävät säilyvät. Ferdinandon ja Olgan vahva suhde ruumiillistaa maailman tuskan. Olga ei päästä miehestään irti tämän sairauden edetessä, Ferdinandon kuoltua hän tilaa hautamonumentin, jota voi tornistaan katsella.  Olga tilaa myös Eduardo Dalbonolta Vesuviuksen kontrolloimattomia purkauksia esittäviä maalauksia, tuhoisuudella on selkeä yhteys Ferdinandon sairauteen.

Kirjassa palvelusväen kieli on vaikeaselkoinen dialetto, jota myös Ferdinandon perhe puhuu. Kirjailija on sanonut halunneensa näyttää, että dialetto ei ole pelkästään rikollisten kieli.

Huima lukuelämys, yli 400 sivuun mahtuu paljon historiallisia käänteitä.  Ferdinandosta jää lopulta kuva oikeudenmukaisuuden ja lääkärin etiikan vahvana puolustajana.  Kukapa muu kuin Ferdinando toisi kotiin mukanaan valtavalla summalla ostamansa aasin, koska ei pystynyt katselemaan eläimen rääkkäämistä.

La mia missione di medico è più sacra del mio dovere di soldato. L’ atto di curare non può fare differenze tra gli uomini. In guerra nessun ferito può essere considerato un nemico.

Renato Martinoni, Ricordi di suoni e di luci. Storia di un poeta e della sua follia (Manni, 2025)

Pitkän akateemisen uran tehnyt emeritusprofessori (Sankt Gallenin yliopisto) Renato Martinoni on syntyjään (1952) sveitsiläinen, sekä kotimaassaan että Italiassa vaikuttava kirjailija ja italiankielisen kirjallisuuden tutkija. Hän suoritti opintonsa Zürichin ja jatko-opintonsa Genovan yliopistossa. Hänen intohimoihinsa kuuluu mm. historiallinen matkakirjallisuus.

 

Kaija Saarela

Renato Martinonin teos on laaja ja monitasoinen romaani, joka seuraa löyhästi runoilija Dino Campanan viimeisiä vuosia. Kirjassa Martinonin luoma runoilija kärsii mielenterveyden ongelmista kuten Dino Campana aikoinaan.

Teos rakentuu sekä historiallisista että fiktiivisistä aineksista, ja se liikkuu proosan ja lähes reportaasimaisen kerronnan välillä kuvaten yksilön kamppailua yhteiskunnan, perheen, rakkauden ja oman mielen rajojen välillä. Runoilijan mielessä hänen sisäinen maailmansa ja ulkoinen todellisuus kietoutuvat toisiinsa.

Teoksen rakenne on episodimainen. Jokainen paikka saa oman sävynsä ja symboliikkansa ja runoilija on ikuinen vaeltaja, ulkopuolinen. Hän etsii paikkaansa, mutta ei koskaan löydä sitä.

Teos alkaa Torinosta, jossa runoilija yrittää myydä teostaan, mutta kohtaa siellä vain välinpitämättömyyttä ja pilkkaa. Hän lähtee Sveitsiin, ja vaellettuaan siellä eri kaupungeissa, vuorilla ja metsissä, hän palaa Italiaan, jossa sota on aina läsnä. Runoilija yrittää paeta sitä alkoholin avulla. Kohtaamiensa naisten kanssa hän kokee lyhyitä hetkiä heidän ollessa runoilijalle lähinnä symbolisia hahmoja, muusia ja keijuja.

Runoilija muistelee nuoruuttaan ja opiskeluaikojaan, mutta nyt kaikki tuntuu etäiseltä ja merkityksettömältä, myös perhekin. Hän yrittää vielä kirjoittaa, mutta ei löydä sanoja. Lopulta hän heittää runokirjansa jokeen ja hänelle runous on kuollut.  Mieleltään hän järkkyy yhä enemmän ja hänet pidätetään, palautetaan kotiseudulleen ja lopuksi mielisairaalaan, jossa hän kuolee. Hänet haudataan ”hullujen kuolleiden aukiolle” vaatimattomasti, ilman seremonioita.

Teos päättyy kuvaukseen siitä, kuinka runoilijan muisto hälvenee ja hänen hautansa unohtuu. Runot jäävät kuitenkin elämään, ja vuosia myöhemmin runoilijan kunnia palautetaan ja jäännökset siirretään Badia a Settimon kappeliin.

Renato Martinonin Ricordi di suoni e di luci on inhimillinen, traaginen ja kaunis kertomus runoilijan elämästä, kertomus yksinäisyydestä ja menetyksistä. Samalla se on kertomus yhteiskunnasta, joka ei arvosta herkkyyttä, luovuutta ja erilaisuutta.

Vaikka tarina on surullinen, se ei kuitenkaan ole synkkä, sillä Martinoni kirjoittaa runoilijasta hyvin myötätuntoisesti.

Sakari Hänninen

Renato Martinoni on sveitsiläinen italiankielisen kirjallisuuden laaja-alainen tuntija ja arvostettu tutkija, joka on myös erikoistunut Dino Campanan runouteen. Hän toimitti jo vuonna 2003 kirjan Canti orfici e altre poesie – Dino Campana 1885–1932 ja julkaisi vuonna 2017 kirjan Orfeo barbaro: cultura e mito in Dino Campana. Ja nyt – vuonna 2025 – hän on julkaissut pienoisromaanin Ricordi di Suoni e di Luci – Storia di un poeta e della sua follia, joka oli yhtenä ehdokkaana Strega-palkinnon saajaksi.

Tämä kuvaelma Dino Campanan elämästä on kirjoitettu hänen runojensa läpi luettuna, jopa niin tarkasti, että siinä on pantu paikoitellen Dinon suuhun tai tilanteiden taustaksi miltei sanatarkkoja lainauksia Dinon runoista. Mutta yhtä lailla, ja sitäkin useammin, Martinoni kuljettaa kertomustaan tilanteesta toiseen värittämällä niitä niin Dinon kuin hänen kohtaamiensa ihmisten ajatuksilla ja puheilla, jotka nekin Martinoni esittää lainauksina, vaikka ne ovatkin hänen oman mielikuvituksensa tuotetta. Tällä tavoin Martinoni mielestäni tavoittelee ansiokkaasti Dinon tyylilajia. Siitähän on loistava esimerkki Martinonin itsensä suuresti arvostama Dinon runo La Notte, josta hänen kirjansa nimikin on lainattu. Jo tämän La Notte -proosarunon alku kertoo Dinon tyylin temposta – lainatakseni Nietzschen muotoilua:

Ricordo una vecchia città, rossa di mura e turrita, arsa su la pianura sterminata nell´Agosto torrido, con il lontano refrigerio di colline verdi e molli sullo sfondo. Archi enormemente vuoti di ponti sul fiume impaludato in magre stagnazioni plumbee; sagome nere di zingari mobili e silenziose sulla riva; tra il barbaglio lontano di un canneto lontane forme ignude di adolescenti e il profilo e la barba giudaica di un vecchio; e a un tratto dal mezzo dell’acqua morta le zingare e un canto, da la palude afona una nenia primordiale monotona e irritante: e del tempo fu sospeso il corso.

Tämä runo siis alkaa muistelona. Se kuvaa hyvin Dinon mielenmaisemaa, jossa muisti on ymmärryksen avain (vähän kuten Platonilla). Sitä avainta kääntämällä ovi avautuu tosiolevaiseen, siihen toiseen todellisuuteen, joka on havaitun toden ja koetun illuusion välissä, siinä maailmassa, jossa Dino oikeastaan eli. Hän eli runoudessa. Martinoni ei taasen mielestäni osaa oikein kääntää tätä avainta, ja ehkäpä hän ei sitä haluakaan tehdä, koska hän korostaa Dinon tarinaa hulluuden kulkuna, storia di un poeta e della sua follia. En ole henkilökohtaisesti ollenkaan ilahtunut tästä valinnasta, jossa Dinon elämänkulkua seurataan vähän kuin potilaskertomusta. En suinkaan epäile Martinonin suurta asiantuntemusta enkä hänen kirjallista ilmaisuvoimaansa, mutta minusta hänen kuvauksensa Dinon tarinasta jää silti varsin yksiulotteiseksi.

Martinonin kuvauksessa Dinon tarinan tapahtumista kaikki peittyy liiaksi hänen hulluutensa alle. En tarkoita sitä, että siinä olisi pitänyt helliä mitään myyttiä runoilijan nerokkuudesta hulluutena, mutta olisin kaivannut yritystä ymmärtää, mitä on Dinon orfilaisuus, hänen dionyysinen vimmansa. Dino ei turhaan nimittänyt runojaan orfilaisiksi lauluiksi. Pahimmillaan Martinoni piirtää Dinosta kuvan varsin tyypillisenä skitsona, nukkavieruna juoppona, joka rähisee satunnaisesti turuilla ja toreilla kohtaamilleen ihmisille. Tämä ahdistunut sielu kutsuu itseään ”Italian viimeiseksi saksalaiseksi”, joka huutaa eläköötä keisari Vilhelm II:lle härnätäkseen maanmiehiään, joista niin monet olivat yhtä eksyksissä suuren sodan jäljiltä. Entäpä jos tämä Dinon elinympäristö olikin monella tavoin paljon hullumpi kuin Dino itse, joka ylisti runoutta ja rauhaa ja vastusti sotaa ja sen lietsontaa, mikä puolestaan avasi tietä fasismille.

Kun fasismi valtasi Italian, Dino oli jo mielisairaalaan suljettuna, mistä kertovat Ricordi di Suoni e di Luce -romaanin viimeiset luvut, ja mieleenpainuvasti kertovatkin. Mutta kyllä – menneen ja tulevan – sodan varjo leijui kaiken yllä jo niinä vuosina, kun Dino kulki kaupungista toiseen. Tuskin yllättävästi, mutta silti oivaltavasti, Martinoni on rakentanut pienoisromaaninsa luvut seuraten Dinon kulkua paikkakunnalta toiselle. Kirjassa kuvattu matka alkaa Torinosta ja päätyy Colombano a Badiaan.

Kirja alkaa siis Torinosta vuonna 1915 eikä Marradista, jossa Dino syntyi vuonna 1885. Martinoni saattoikin ensin seurata 30-vuotiaan Dinon kulkua omaan kotimaahansa Sveitsiin: Lausanneen, Geneveen, Berniin, ja vasta sieltä takaisin Italiaan. Tämä ratkaisu on vallan mainio, sillä se antaa mahdollisuuden valottaa Dinon erityislaatua runoilijana, joka osaa liikkua luonnossa ja ympäröivässä maisemassa aivan kuin olisi osa sen elämää, niin kuin hän orfilaisena olikin. Hän osaa jopa siirtyä ajattomaan tilaan, kuten voimme lukea hänen runostaan La Verna – Ritorno.

L’acqua il vento

La sanità delle prime cose –

Il lavoro umano sull’elemento

Liquido – la natura che conduce

Strati di rocce su strati – il vento

Che scherza nella valle -ed ombra del vento

La nuvola – il lontano ammonimento

Del fiume nella valle –

E la rovina del contrafforte – la frana

La vittoria dell’elemento – il vento

Che scherza nella valle,

Su la lunghissima valle che sale in scale

La casetta di sasso sul faticoso verde:

La bianca immagine dell’elemento.

Dino kirjoitti runonsa ennen Torinon-aikaansa ennen kaikkea Marradissa, Bolognassa ja Genovassa. Hän julkaisi La Chimeran vuonna 1912, ja jo seuraavana vuonna hän tarjosi käsikirjoitustaan (runoja vuosilta 1906–1913) Il più lungo giorno Giovanni Papinille ja Ardengo Sofficille. Tämä vain unohti sen muiden paperiensa joukkoon, niin että se löytyi hänen jäämistöstään vasta vuonna 1971. Tämä kertoo siitä, kuinka yliolkaisesti hänen aikansa kirjallisuuspiirit suhtautuivat Dino Campanaan, joka joutui näin ollen kirjoittamaan orfiset runonsa uudelleen ulkomuistista. Se kertoo myös siitä, että Dino Campana sai todellista tunnustusta vasta pitkälti kuolemansa jälkeen, eritoten Eugenio Montalelta ja Pier Paolo Pasolinilta. Tästähän Martinoni ei kerro, mutta hän kyllä kuvaa nautittavasti kirjansa viimeisessä luvussa, kuinka Dinon kuoltua hänen haudalleen kokoontui virkavallan silmäätekeviä ja taiteen silmänpalvojia ylistämään häntä tekopyhästi kuin ylintä ystäväänsä. Siinä joukossa oli myös Martinonin mainitsema kirjailija Barbablù, futurismista ponnistanut fasismin ystävä, joka siis saattoi olla yhtä hyvin Papini kuin Soffici.

Nuoresta pitäen Dino liikkui luonnossa ja kulki kulkemistaan kaupungista kaupunkiin, jopa maasta toiseen. Martinoni saa hienosti kiinni tästä liikkeestä, ja antaa sen viedä lukijankin mukanaan. Se voi olla juuri sellainen ”hetkien vaellus”, joka tuo mieleen Fernando Pessoan runokirjan suomennoksen. Mutta Dinolle oli tärkeintä jokaisen hetken l’eterno presente, sillä hänen levotonta kulkuaan selittää pako ajan pakosta, olipa se sitten omaa tai vierasta. Hän liikkuu runoissaan myyttisen ajattomassa tilassa, jossa hänen omat kokemuksensa voivat liittyä muistinvaraisesti muinaisiin legendoihin. Dinon mielenmaisemassa menneisyys ja tulevaisuus sulautuvat yhteen tai tavallaan katoavat kuin mustaan aukkoon niin omaperäisellä tavalla, että häntä on mielestäni turha liittää edes dantelaiseen jatkumoon. Dino on aivan oma poikkeuksellinen itsensä, jollaisena olisin halunnut tavata hänet Martinonin runoproosassa, mutta niin värikäs kuin siinä kuvattu hetkien vaellus onkin, niin en minä siinä Dinoa tavannut ikuisessa nykyisyydessään.

Vaikka ottaisin huomioon, että Martinoni aloittaa kertomuksensa vuodesta 1915, jolloin Dino oli käytännössä jo runonsa luonut, niin olisin silti toivonut, että Martinoni olisi edes yrittänyt saada kiinni Dinon luomistyöstä, varsinkin kun hänen kertomuksensa tärkeät luvut käsittelevät myös Dinon varhaisempia vaiheita, kuten hänen runojensa kirjoituspaikkoja Marradia, Bolognaa ja Genovaa. Martinoni vain mainitsee luvussaan Genovasta, että siellä Dino ha scritto qualche poesia, quando ancora sapeva farlo. Se onkin sitten siinä. Vaikka emme tiedäkään tarkoin, miten Dino työskenteli, niin voisihan sitäkin toinen kirjailija kuvitella, varsinkin, kun hän osaa kuvitella, kuinka Dino tavan takaa humaltui ja sen seurauksena löysi itsensä aina uudestaan putkasta, irtolainen kun oli. Toki Martinonilla on Dinon runo Genovasta mielessään, kun hän sen mielikuvilla taustoittaa tämän hoipertelevaa kulkua. Mutta eihän mikään toisen käden kuvaus tavoita Dinon omaa kuvaa Genovasta, tai Marradista, tai Firenzestä, tai Buenos Airesista. Näin hän aloittaa runonsa Genovasta:

Poi che la nube si fermò nei cieli

Lontano sulla tacita infinita

Marina chiusa nei lontani veli,

E ritornava l’anima partita

Che tutto a lei d’intorno era già arcana-

mente illustrato del giardino il verde

Sogno nell’apparenza sovrumana

De le corrusche sue statue superbe:

E udìi canto udìi voce di poeti

Ne le fonti e le sfingi sui frontoni

Benigne un primo oblìo parvero ai proni

Umani ancor largire: dai segreti

Dedali uscìi: sorgeva un torreggiare

Bianco nell’aria: innumeri dal mare

Parvero i bianchi sogni dei mattini

Dinolle elämä oli siis runoutta, ja runon hän asetti sodan vastakohdaksi. Dinon maailmassa runous tavoitti hetkien ikuisuutta kuin toisessa todellisuudessa, unen ja toden välissä. Siinä toisessa todellisuudessa hän tavoitteli kimeeraa, unelmien prinsessaa, etäistä ja saavuttamatonta. Kimeera on hänen varhainen runonsa La Chimera, eräänlainen pakottoman vapauden illuusio, joka kulkee Dinon mukana vaikeinakin hetkinä, jopa hänen elämänsä loppuvaiheessa, mielisairaalaan suljettuna. Juuri tästä syystä olisin odottanut, että Martinoni olisi ottanut vakavasti kirjansa esilehdellä lainaamansa La Notte -runon ensimmäisen säkeen: Ricordi d’amori lontani. Tämä säe tuo tietenkin mieleen Dinon lyhykäisen suhteen toiseen kirjailijaan, Sibilla Aleramoon, jota Martinoni kutsuu tarinassaan Samiaksi. Tyylilleen uskollisena Martinoni ei halua selitellä tämän rakkaussuhteen – siitäkin siinä oli kysymys – erityislaatuisuutta. Hän kuvaa sitä kuin ohimennen tapahtuvana odottamattomana kohtaamisena, jonka muisto jatkossa putkahtelee esiin kuin rivien välistä.

Tämä etäinen ja kaukainen rakkaus kertoo mielestäni aivan olennaisen Dinosta, hänen kyvyttömyydestään kohdata toista ihmistä muuten kuin vain etäältä. Ehkäpä tämä ei kerro Dinon skitsofreniasta vaan pikemminkin autismista. Tuona aikana Italiassa autismin kirjosta ei tietääkseni ollut mitään kunnollista käsitystä. Dino itse kuvasi olotilaansa mielisairaalassa – jonne hänet suljettiin jo 1918 – ”hiljaiseksi dementiaksi” (demenza tranquilla), ja siihen myös Martinoni viittaa runoproosansa loppuluvussa, jossa hän kauniisti kuvaa Dinon irtaantumista ja luopumista siitä todellisuudesta, jossa hän ei oikeastaan koskaan ollut osallinen kuin vain sivustakatsojana. Dinon persoona ja runous ovat tehneet minuun niin suuren vaikutuksen, että olen tässä kommentoinut varsin epäoikeudenmukaisesti Martinonin pienoisromaania. Mutta omassa mielikuvassani nämä Dinon yhteentörmäykset ympäristönsä kanssa ovat hänen runoutensa kannalta sivuseikkoja, vaikka ne tuovatkin niin elävästi mieleen oman militarisoituneen aikamme, josta pakeneminen tuntuu yhtä luonnolliselta kuin Dinon kuljeskelu.

Elisabetta Rasy,  Perduto è questo mare (Rizzoli, 2025)

Elisabetta Rasy on vuonna 1947 Roomassa syntynyt ja lapsuutensa Napolissa viettänyt kirjailija, kirjallisuuskriitikko ja toimittaja. Rasy valmistui Rooman Sapienza-yliopistosta pääaineenaan taidehistoria. Hän on kirjoittanut lukuisia romaaneja, saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja ollut Strega-palkinnon ehdokkaana kerran aikaisemminkin, vuonna 1995.  Perduto è questo mare oli yksi vuoden 2025 viidestä Strega-finalistista.

Katri Kosonen

Kirjaa voi pitää omaelämänkerrallisena romaanina. Siinä on paljon yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään, se kerrotaan minä-muodossa, mutta päähenkilön nimeä ei koskaan mainita. Se on aika fragmentaarinen, ja siksi vähän vaikealukuinen, ja se sisältää paljon kirjallisuusviittauksia, joissa viivytään välillä pitkäänkin.

Kirjan yhtenä keskeisenä teemana on kertojan oma vaikea isäsuhde, jota peilataan kirjallisiin esimerkkeihin erilaisista isäsuhteista. Kirjassa kuvataan kertojan lapsuutta ja nuoruutta Napolissa. Isä viettää paljon aikaa tyttärensä kanssa rannoilla ja merellä uimassa ja iltapäivisin elokuvissa. Isä on eloisa ja hauska ihminen, entinen sotilaslentäjä, joka ei kuitenkaan sotilasuransa jälkeen saa oikein otetta elämästä. Projekti toisensa jälkeen epäonnistuu. Lopulta äiti saa tarpeekseen ja muuttaa tyttärineen Roomaan. Tytär kuitenkin palaa isänsä luo Napoliin kesällä 15-vuotiaana. Isä on syvästi masentunut, ja viettää aikansa lähinnä nukkumalla. Lopulta tytär ei enää kestä ja lähtee lopullisesti Napolista ja isänsä luota. Hän palaa takaisin vasta, kun isä jo makaa kuolinvuoteellaan.

Muita isäsuhteita, joita kirjassa käsitellään kirjallisten esimerkkien valossa, ovat mm. Vergiliuksen taru Aeneis, Franz Kafkan Brief an den Vater (Kirje isälle), 1919, ja Raffaele La Caprian kirje kuolleelle isälle teoksessa L’amorosa inchiesta. Aeneas oli troijalainen sotapäällikkö, joka pakenee Troijasta kantaen isäänsä olkapäillään. Kun isä kuolee, Aeneas laskeutuu Hadeksen valtakuntaan etsimään tätä. Puhuttuaan isänsä kanssa hän palaa maan päälle, pakenee Italiaan ja perustaa Laviniumin kaupungin. Häntä pidetään Rooman perustajien Romuluksen ja Remuksen esi-isänä.

Kun kertoja jättää Napolin, lapsuuden kaupunkia ihanine merenrantoineen ei hänen mielestään enää ole olemassa, vaan se on pilattu 50- ja 60-lukujen valtavan rakennusaallon tuloksena, jolloin rannat Amalfin rannikkoa myöten rakennettiin täyteen kerrostaloja. Tässäkin mielessä kertoja menettää Napolin. Rakennusboomista ja siihen liittyvästä kiinteistökeinottelusta kerrotaan Francesco Rosin elokuvassa Kaupungin valtias (Le mani sulla città, 1963), johon kirjassa useaan otteeseen viitataan. Myös kirjan nimi on peräisin tästä elokuvasta.

Kirjassa kerrotaan paljon myös kirjailija Raffaele La Capriasta ja kertojan ystävyyssuhteesta häneen. Kertoja tutustui La Capriaan vasta aikuisena isänsä jo kuoltua ja ystävyys jatkui tämän kuolemaan asti. Ystävyys täytti kertojan mukaan sitä tyhjyyttä, jonka isän kuolema jätti jälkeensä. Kuitenkaan kyse ei ollut isä-tytär-suhteesta, vaan ystävyydestä. Raffaele La Capria on yksi Italian tunnetuimpia kirjailijoita ja voitti Strega-palkinnon vuonna 1961 teoksellaan Ferito a morte. Hän oli tehnyt käsikirjoituksen edellä mainittuun Francesco Rosin elokuvaan.

 

Michele Ruol, Inventario di quel che resta dopo che la foresta brucia (Terrarossa, 2024)

Yhdysvaltojen kansalainen, v. 1986 Chicagossa syntynyt Michele Ruol on ammatiltaan anestesialääkäri. Työnsä ja lukuisten tiedeartikkeleidensa ohella hän on kirjoittanut näytelmiä. Teos Inventario di quel che resta dopo che la foresta brucia on kirjailijan ensimmäinen romaani.

Leena Heikinheimo

Romaani käsittelee julmaa perhetragediaa. Perheen kaksi poikaa kuolevat autokolarissa. Ruol käsittelee teemaa universaalisti, mitä kuvaa se, että kirjailija käyttää perheenjäsenistä nimityksiä Madre, Padre, Maggiore ja Minore yksilöimättä sen paremmin nimillä henkilöitä.

Ruol rakentaa teoksensa 99 pienen arkisen esineen avulla kokonaiseksi kuvaukseksi perheestä. Samalla esineiden kautta luodaan Madren ja Padren selviytymistarina. Jokainen esine kotona muistuttaa pojista. Kirja ei etene kronologisesti, vaan välillä jokin esine muistuttaa poikien vauva-ajasta, sitten taas teinivuosista. Esineiden kautta tutustutaan myös Madren ja Padren ensikohtaamiseen, vanhempana olemisen raskauteen ja onneen, työhön ja lomaan. Näiden muisteluiden kautta lukijalle tarjotaan paljon myös viehättäviä tuokioita perheenjäsenten seurassa. Jokainen voi tunnistaa omasta elämästään tuollaisia pienten arkisten esineiden jättämiä muistijälkiä.

Ajallisesti kirja kuvaa 18 vuoden aikaa. Perhedynamiikan kuvauksen lisäksi kirjan toinen taso kuvaa kolarin jälkeen käytävää oikeusprosessia. Maggiore ja Minore eivät olleet nimittäin autossa yksin, vaan mukana oli myös poikien ystävä, ja oikeutta käydään syyllisyydestä ja korvausvelvollisuudesta. Vuosien oikeusprosessin jälkeen ilmenee, että autoa ajoi Minore, jolla ei ollut vielä ajokorttia.

Kirjan nimessä viitataan metsäpaloon ja metsän tuhoutumista kirjailija käyttääkin  metaforana. Kun metsä palaa, se menetetään, mutta pian karrelle palaneeseen metsäpohjaan alkaa kasvaa uutta versoa. Näin myös tragedian jälkeen on mahdollista tapahtua. Tuhkasta nousee jotain uutta. Koskaan vanhaa ei saa takaisin, mutta muistot elävät ja menetetty jatkaa jossain muodossa näin elämää.

Pidin kirjasta. Aiheen valinta esikoiskirjan aiheeksi hämmästytti, mutta kirjailija onnistui vaikean asian käsittelyssä hyvin. Huolimatta kammottavan traagisesta teemasta kirjailija ei mässäile kuolemalla ja tuskalla, vaan käsittelee aihetta realistisen tuntuisesti. Kaikkein vaikeimmastakin tapahtumasta voi selvitä jollain tasolla ajan kanssa. Ehkäpä kirjailijan pääammatti lääkärinä antaa perspektiiviä kuolemaan ja menetykseen. Mielestäni kirjailija haluaa viestittää lukijoille myös huolensa ilmastonmuutoksesta käyttämällä symbolina metsätuhoa.               

Tarja Päivärinne

Perhetragedia lienee yksi kaunokirjallisuuden yleisimpiä teemoja. Michele Ruol etäännyttää teemaa universaaliksi kutsumalla lapsia nimillä Maggiore ja Minore. Kirja on perunkirjoitus elämästä lasten menetysten jälkeen. Lukiessani mietin kirjailijan valitsemaa aihetta, sillä se on mielestäni yksi vaikeimmista. Haastattelussaan Ruol toteaakin pohtineensa pitkään, kuinka kuvata kirjallisesti suru lasten menetyksestä. Onko lohdutusta? Tyyli ja kuvaus ovat hillittyjä menemättä tapahtuman yksityiskohtiin tai syyttelemättä ketään.

Nuoren, 39-vuotiaan Ruolin laajempi tulevaisuuden näkökulma tulee mielestäni esille kirjan nimessä maininnalla metsäpalosta – kolariyönä oli pieni metsäpalo lähistöllä, mikä voisi olla viittaus myös luontokatoon.

 

Nadia Terranova: Quello che so di te (Guanda 2025)

 

Nadia Terranova on sisilialainen, v. 1976 Messinassa syntynyt kirjailija. Filosofian opinnot hän suoritti Messinan ja nykyhistorian opinnot Catanian yliopistossa. Uransa alussa muutettuaan Roomaan hän aloitti lasten- ja nuortenkirjailijana, mutta on sittemmin laajentanut tuotantoaan myös muihin genreihin ja saanut romaaneistaan useita kirjallisuuspalkintoja.

Jemima Koukkunen

Quello che so di te on omaelämäkerrallinen romaani, jossa Nadia Terranova tarkastelee sukunsa naisten perintönä kulkevaa mielenterveyden häiriöiden historiaa. Teoksen alussa kirjailija on juuri tullut äidiksi ja kokee voimakasta pelkoa siitä, että suvun “hulluus” voisi koskettaa myös hänen lastaan. Hän päättää, että tämän kierteen on loputtava häneen, ja ajatus saa hänet tutkimaan iso-isoäitinsä Veneran kohtaloa – naista, joka suvun tarinoissa muistetaan ennen kaikkea mielisairaalasta palanneena, lähes mykkänä hahmona.

Terranova yrittää selvittää, miksi Venera aikanaan suljettiin mielisairaalaan, millaisia hoitoja tämä siellä sai ja millainen ihminen hän todella oli ennen sairastumistaan. Kirjailija haluaa antaa äänen naiselle, jonka identiteetti vaikuttaa kadonneen suvun häpeän ja vaikenemisen alle.

Kiinnostava elementti teoksessa on niin kutsuttu Mitologia Familiare, suvun oma mytologia. Terranova tekee sukutarinasta lähes oman henkilöhahmonsa: se kertoo ja jättää tarkoituksellisesti kertomatta, täsmentää, määrittelee, julistaa, liioittelee ja silottelee, kuiskii, karjuu ja vaikenee. Perheenjäsenet kertovat samoja tapahtumia eri tavoin, ja totuus tuntuu jatkuvasti lipsuvan kirjailijan käsistä. Sukutarina suojelee itseään ja pitää kiinni vanhoista ”totuuksista” silloinkin, kun faktat ovat sitä vastaan.

Teos liikkuu ilman selkeitä siirtymiä nykyhetken, muistojen, potilasasiakirjojen ja kirjailijan kuvittelemien kohtausten välillä, mikä tekee juonen seuraamisesta ajoittain hankalaa. Lukija joutuu jatkuvasti pohtimaan, mikä perustuu dokumentteihin ja mikä kirjailijan mielikuvitukseen. Itselleni lukijana jäi tästä hieman hämmentynyt olo, mutta tämä lienee kuitenkin tarkoituksellista. Romaanin keskeinen teema tuntuu olevan se, onko lopullista totuutta koskaan mahdollista saada selville, kun se säilyy ennen kaikkea perheen muistojen, kertomusten ja jokaisen omien tulkintojen kautta.

————————–