Poggio Bracciolinin latinankielisen kaskukokoelman Facetiae ensimmäinen versio ilmestyi vuonna 1438, mutta kirjailija lisäsi siihen tarinoita aina 1450-luvun alkuun asti. Facetiae on oma kirjallisuuden lajinsa, sukua keskiajan fabliaux-tarinoille. Latinankielinen sana facetia on vakiintunut tarkoittamaan hauskaa, usein melko härskiä pilaa, anekdoottia tai tarinaa. Poggion teos ammensi samoista lähteistä kuin kansankieliset Il Novellino, Boccaccion Decamerone ja monet muut 1300-1400-luvun suositut  novellikokoelmat.  Poggion latinankielinen kokoelma oli todellinen bestseller omana aikanaan ja myös sen jälkeen. Suosiosta todistavat lukuisina säilyneet käsikirjoitukset, jotka saavuttivat lukijat ympäri Eurooppaa, ja peräti 37 inkunaabelia eli 1400-luvulla julkaistua kehtopainatetta (ensimmäinen, n. 1465-1480 Alankomaissa; toinen n. 1470 Venetsiassa). Teoksen suosio on vaihtelevasti jatkunut nykyaikaan asti. Poggion kokoelma käännettiin 1480-luvulta lähtien parin vuosikymmenen kuluessa usealle kansankielelle, mm. italiaksi, ranskaksi, saksaksi, alasaksaksi, hollanniksi, englanniksi ja tšekiksi.  Siitäkin huolimatta, tai juuri sen vuoksi, se oli v:sta 1559 lähtien satojen vuosien ajan kirkon kiellettyjen kirjojen listalla.

 

Kuvassa Poggion Facetiae, joka painettiin yhdessä Aisopoksen ja Petrarcan tarinoiden kanssa Pariisissa 1475. Alkukirjain, kappalemerkit ja reunakoristelu on lisätty käsin. Pariisi, Ranskan kansalliskirjasto, RES-Y2-892. Incunabula Short Title Catalogue no. ip00857000.

 

Poggio Bracciolini oli humanismina, latinaksi studia humanitatis, tunnetun liikehdinnän kärkinimiä, tarkkanäköinen ja ahkera kynämies, monipuolinen vaikuttaja, antiikin ihailija, ärhäkkä debatoija, viinistä ja naisista pitävä elämännautiskelija, pappien ja munkkien herjaaja, paavien uskottu sihteeri (1403–1418, 1423–1453), lopulta Firenzen kansleri (1453–1456).

 Firenzen Duomo Belvederen linnoituksesta nähtynä. Kuva O. Merisalo.

 

Poggio ja hänen samanmieliset ystävänsä, mm. historioitsija ja kääntäjä Leonardo Bruni (1370–1444), hänkin Firenzen kansleri 1410–1411 ja 1427–1444, halusivat palata juurille antiikkiin. He halveksivat oman aikansa ja antiikin väliin jäävää kautta, jota Bruni ensimmäisenä kutsui “keskiajaksi” (latinaksi medium aevum). He metsästivät innokkaasti vanhoja käsikirjoituksia, löysivät tekstejä, joita Italiassa ei ollut tunnettu keskiaikana ja halusivat uudistaa keskiajan (oman käsityksensä mukaan) “rappeutuneen” latinan ja huonon tyylin Ciceron ja Caesarin klassisen latinan ja tyylin mallin mukaan.

 

Rooma 1400-luvun lopulla nürnbergiläisen humanistin Hartmann Schedelin (1440–1514) teoksesta Liber chronicarum. Nurembergae: Koberger 1493. Incunabula Short Title Catalogue is00307000. Kuva on väritetty käsin. Wikipedia. Public domain.

 

Suurin osa Facetiae-kokoelman jutuista on peräisin Poggion ja hänen ystäviensä illanistujaisista. Heillä oli paavin kuuriassa eräänlainen kerho nimeltä Bugiale, Valehtelijoiden klubi. Sinne he kokoontuivat vapaa-aikoinaan pitämään hauskaa, ryyppäämään, kuulemaan viimeisimmät juorut, kertomaan mehukkaimmat jutut ja likaisimmat vitsit. “Puhuimme pahaa kaikista”, Poggio myöhemmin muisteli. Lyhyet tarinat vaihtelevat nokkelista pikku sutkauksista henkilökohtaisiin herjoihin, suorasukaisiin seksuaalisiin karkeuksiin, jopa rivouksiin. “Hyvällä latinan kielellä menee rohkeampikin juttu”, hän puolusteli.

Tarinaa, runoa ja kaskua, usein ronskia ja ruokotonta, oli ollut pitkään olemassa. Laji kukoisti keskiajalla laajana ja monipuolisena suullisen ja  kirjallisen kulttuurin osana niin latinaksi kuin kansankielilläkin. Toisaalta tarinoiden kertomisen taito oli osa hovikulttuuria. Sivistyneen miehen tuli osata sirotella keskustelun lomaan elegantisti pikku sukkeluuksia, se erotti hänet moukasta. Renessassin ajan hovissa menestyäkseen oli oltava henkevä ja leikkisä, kyettävä huvittamaan koko hovia. Avainsana oli eleganssi, tyylitaju, hoviväen käsitys siitä. Ihanne oli vir doctus et facetus (oppinut ja sukkelasanainen mies) vastakohtana moukalle, rusticus, ja kaikelle vääränlaiselle ja falskille kulttuurille. Tämä vastakkainasettelun teema toistuu jatkuvasti Poggion kokoelmassa.

Paineita latinaa kohtaan aiheuttivat nousussa olevat kansankielet. Italiassa suurinta arvostusta kirjallisena mediumina nautti Toscanan murre, jonka olivat vakiinnuttaneet kirjalliseen muotoon lähinnä Dante, Petrarca ja Boccaccio.

Mutta ei latinalla pitemmän päälle ollut mahdollisuuksia kaunokirjallisuuden välineenä nousevia kansankieliä vastaan. Miten olisi voinut olla? Kukaan ei puhunut sitä äidinkielenään. Tieteen ja kirjallisuuden kielenä humanistien antiikin asuun palauttama latina piti kuitenkin pintansa vielä pitkään 1400-luvun jälkeen. Latinan avulla vietiin tiedettä eteenpäin yli 1600- ja 1800-luvun, niin pitkään kuin kansankielistä ei löytynyt tarpeeksi sopivaa terminologiaa. Samalla latina vaikutti syvällisesti kansankieliin, olivatpa ne latinasta kehittyneitä romaanisia kieliä tai muiden kieliryhmien kieliä. Osaksi kansainväliset tieteen termit ovat yhä peräisin latinasta ja kreikasta.

Harva kai lukee Poggio Bracciolinin kaskukokoelmaa nykyään alkukielellä, mutta erikielisinä käännöksinä se on säilyttänyt suosionsa.

 

Pekka Matilainen (FM, kirjailija) ja Outi Merisalo (romaanisen filologian professori)

Kirjallisuutta

Poggio Bracciolini, Kaskuja. Latinasta suomentanut Pekka Matilainen. Turku: Faros 2022. 275s.

—————————————

Helsingin Dante-seuran blogia toimittaa Sini Sovijärvi