Helsingin Dante-seuran Presidio letterario -lukuraadin pohdintoja vuoden 2024 Strega-kisasta

Helsingin Dante-seuran Presidio letterario -lukuraadin pohdintoja vuoden 2024 Strega-kisasta

 

Tekstin koostanut Elina Suolahti

Lukuraatilaiset: Leena Heikinheimo, Sakari Hänninen, Päivi Järvelä, Katri Kosonen, Jemima Koukkunen, Tarja Päivärinne, Mattia Retta, Elina Suolahti, Regina Wainstein

Sitaattien suomennokset: Sini Sovijärvi

Kuvat: premiostrega.it, Jarmo Lounassalo

——————————

Elina Suolahti

Viime vuosina kirjallisuuden Premio Strega– eli ”noitapalkintoa” tavoittelemaan valittujen 12 teoksen teemat, sisällöt ja tyyli ovat vaihdelleet aika lailla. Perinteisen romaanin rajoja on rikottu, ja toisaalta on palattu kerronnan ytimeen. Naiskirjailijoiden osuus on kasvanut selvästi. Vuoden 2024 kisassa naiset olivat enemmistönä “pitkällä listalla”, loppukilpailussa (yleensä viiden, tällä kertaa kuuden teoksen lista) puntit menivät tasan. Voittajaksi valittiin kuitenkin naisen kirjoittama teos. Muutaman keskisuuren kustantamon ohella suuret kustannusliikkeet ja konsernit ovat jatkuvasti läsnä.

Vuoden 2024 teokset eivät tarjonneet suuria tyylillisiä yllätyksiä (kuten muutaman vuoden takaiset graphic novels), eikä joukossa ollut yhtään esikoiskirjailijaa. Kielellistä leikkiä ja sen tuomaa nautintoa on tarjolla yhä enemmän.

Ajallisesti melkein kaikki tämän kilpasarjan tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun eri vaiheisiin. Joissain teoksissa on kaksi tai useampia aikatasoja, jotka kerrottu tarina yhdistää toisiinsa tavalla tai toisella. Poikkeus on kilpailussa jumbon osaan jäänyt, oma ehdoton suosikkini, Sonia Aggion Nella stanza dell’imperatore, jossa liikutaan Bysantin keisarikunnassa 900-luvulla.

Lisäksi Paolo di Paolon kirjassa Romanzo senza umani käydään lyhyesti 1500-luvun lopun Itävallassa, synkissä tunnelmissa.

Pääasiassa tarinoiden näyttämönä on Italia, Aggion historiallisen romaanin ohella parissa teoksessa poiketaan Ranskassa ja Argentiinassa.

 

 

Edellisen vuoden (2023) tarjonnassa tuntui yksi hallitsevista teemoista olevan äidin/äitien ja lapsen/lasten välinen yhteys, voittajakirjaa (Ada D’Adamo, Come d’aria) myöten. Nyt sen sijaan nousee selvästi keskiöön oman minän ja elämän tarkastelu kaunokirjallisin keinoin, kertoja ja kerronnan kohde siis käyvät yksiin. Näiden teosten joukossa erottuu myös puhtaasta ”autofiktiosta” poikkeava lähestymistapa, jossa kirjoittavan minän rinnalla kulkee toinen ihminen, nimellisesti teoksen päähenkilö.

Näin esimerkiksi Adrián N. Bravin teoksessa Adelaida, jossa kahden diktatuurin välissä tasapainoilevan nimihenkilön elämää kuvataan kunnioittaen ja hellyydellä.

Kirjailija on itsekin Italiaan muuttanut argentiinalainen pakolainen, joka tunnustautuu Adelaidan oppilapseksi ja kirjalliseksi ihailijaksi.

Teoksessaan Invernale Dario Voltolini kirjaa viimeiset vaiheet syöpään sairastuneen isänsä elämästä, jonka ydinsisällöstä kerrotaan vain tarpeellinen: lihakauppiaan työ ja jalkapallon seuraaminen harrastuksena.

 

Läsnä olevina henkilöinä kumpikin astuu näyttämölle aivan viime sivuilla. Läheinen tunneside isän ja pojan välillä on kerrottu hienotunteisesti, välimatkan päästä.

Samaan kertojan ja kerrottavan peilikuvioon kuuluu nähdäkseni myös kaksi rakenteellisesti toisiaan muistuttavaa vaikka kerronnaltaan ja teemaltaan täysin erilaista tarinaa: Valentina Miran 1900-luvun jälkipuolison poliittisia tapahtumia nykyhetkestä käsin kriittisesti tarkasteleva Dalla stessa parte mi troverai ja Melissa Panarellon Storia dei miei soldi.

Kuvio ei itse asiassa ole vallan uusi: takavuosina palkintoa tavoitteli Silvia Ballestran La Sibilla, jossa tekijä tallensi Italian vastarintaliikkeen merkittävän hahmon, kirjailijan ja runoilijan Joyce Lussun elämää ja punoi sen ajoittain myös omaan tarinaansa. Vuonna 2021 pääpalkinnon nappasi Emanuele Trevin Due vite, joka todellisuudessa sisälsi kolmen henkilön toisiaan sivuavat kertomukset – yksi niistä piirsi kirjailijan oman elämän vaiheita.

Helsingin Dante-seuran lukuraati nosti vuoden 2024 parhaiksi ehdokkaiksi Donatella Di Pietrantonion voittoisan kirjan L’età fragile ja Raffaella Romagnolon romaanin Aggiustare l’universo. Molemmissa teoksissa seurataan muistia ja muistoja, joita vaaliessaan ihminen pitää lujasti kiinni niin oman elinkaarensa kuin sitä edeltävien sukupolvien elämästä. Muistot ovat tulevaisuuden rakenneosia.

I ricordi sono come gli anelli di una catenina d’oro, uno attaccato all’altro, ma una catenina è una cosa molto delicata e quando ce l’hai al collo devi fare attenzione a non strapparla, e questo vale anche per i ricordi.  (Muistot ovat kuin kultaketjun lenkit, toisiinsa kiinnitettyjä, mutta ketju on hyvin herkkä esine. Kun sitä pitää kaulassa, on oltava varuillaan, ettei se katkea. Sama pätee myös muistoihin). – Aggiustare l’universo

 

 

Luimme innolla kaksitoista ”pitkän listan” teosta. Joistain pidimme paljon, joistain vähemmän ja joistain emme lainkaan. Tässä blogissa jokainen kertoo omasta suosikistaan ja myös muista vaikutuksen tehneistä kirjoista.                                                                                                                                       

___________

Raffaella Romagnolo, Aggiustare l’universo (Mondadori, 2023)

Katri Kosonen

Tämä kirja on hieno ja koskettava kertomus Italiasta vuosina 1938–1945. Se on kerrottu ja rakennettu tavalla, joka tempaisee lukijan mukaansa aina sen viimeiselle sivulle asti.

 

Vuosina 1922–45 Italiassa oli fasistinen hallinto. Italia liittyi sotaan akselivaltojen rinnalla. Lopulta natsi-Saksa miehitti Italian Napolista pohjoiseen syksyllä 1943. Saksalaismiehityksen alettua juutalaisia vainottiin ja heitä alettiin kuljettaa keskitysleireille. Näitä kauheuksia kuvataan tässä kirjassa koskettavasti, mutta siinä on myös paljon toivoa ja lohtua. Viime kädessä se kertoo selviytymisestä.

Kirjassa on varsinaisesti kaksi päähenkilöä: nuori opettajatar Gilla ja 10-vuotias koulutyttö. Kirjan alussa ollaan sodan jo loputtua Borgo di Dentrossa syksyllä 1945. Gillan oppilaaksi tulee läheisessä orpokodissa asuva fiksu ja oppivainen tyttö, joka vaikenee. Gilla haluaa auttaa ja yrittää saada selville tytön vaikenemisen syyn.

Raffaela Romagnolo. Kuvalähde: Facebook

Raffaela Romagnolo. Kuvalähde: Facebook

Tämän jälkeen kirjassa mennään ajassa taaksepäin ja kerrotaan, mitä heille tapahtui vuoden 1938 jälkeen. Gilla lähti perheineen Genovasta pommituksia pakoon Borgo di Dentroon. Hän osallistui vastarintaliikkeeseen ja menetti rakastettunsa saksalaisten ampumana. Vaikeneva tyttö on juutalaisperheen Ester-niminen tytär. Fasistihallinnon aikana perheen isä menetti opettajanvirkansa, mutta perhe jaksoi sinnitellä. Saksalaisia paetessaan perheenjäsenet joutuivat toisistaan erilleen. Enempää en paljasta, jotta lukunautinto säilyisi.

Kirjassa on kiinnostavia sivujuonteita. Yksi liittyy kirjan nimeen. Gilla-opettajatar löytää koulultaan maailmankaikkeuden mallin, jossa paperimassasta tehdyt planeetat kiertävät aurinkoa. Esine on kuitenkin rikkoutunut, mutta kellosepän tyttärenä Gilla uskoo osaavansa korjata sen (aggiustare l’universo). Sitä iltaisin korjaillessaan hän kuvittelee kertovansa luokkansa oppilaille planeetoista ja niille nimensä antaneista antiikin jumalista. Nämä viehättävät pikku kertomukset rikastuttavat ja syventävät kirjan sisältöä.                                                                                                                               

Tarja Päivärinne

Viime vuosina italialaiset nuoret naiskirjailijat ovat sijoittaneet tarinansa Euroopan historiallisiin tapahtumiin: Viola Ardonen Lasten juna (2022) toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, Rosella Postorinon Mi limitavo ad amare te (2023) Jugoslavian sotaan ja Beatrice Salvionin La Malnata (2023) Mussolinin Italiaan. Raffaella Romagnolo käsittelee juutalaisvainoja teoksessaan Aggiustare l’universo, jonka äänestin Helsingin SDA:n raadissa ykköseksi.

Tapahtumien näyttämö 40 000 asukkaan Casale Monferrato sijaitsee Milano-Torino-Genova- teollisuuskolmiossa. Historiallisen, noin tuhatvuotisen Casalen ydinkeskustassa Gonzagan Castellon piazzan läheisyydessä sijaitsee vuonna 1595 rakennettu barokkityylinen synagoga. Sen vieressä on juutalaismuseo, jonka yhteyteen on rekonstruoitu myös juutalainen koti. Viereisellä Via Balbolla asunnossa 21 asui kirjassa kuvatun juutalaisen kangaskauppiaan ja ateljeen omistajan Giosuè Sacerdotin perhe, heidän lapsensa professori Abram ja asianajaja Raffaele sekä Abramin ja Margheritan tytär Ester.

Ahdistavista tapahtumista kerrottaessa lasten ja eläinten rooli keventää lukukokemusta: Giosuè-nonnon ja Ester-nipoten sunnuntaiset jäätelö- ja mansikkaherkuttelut, Esterin elämässä mukana kulkeva kissa – samaan tapaan kuin Useppen ja Bella-koiran seikkailut ja heidän välisensä täydellinen yhteisymmärrys Elsa Moranten teoksessa La Storia.

Romagnololla on l’istinto di narrare (luontainen kerronnan taito). Juutalaisvainojen aikaan teollisuuskolmio on muuttunut Bermudan kolmioksi. Eräässä haastattelussa kirjailija kertoo kuvaavansa raunioita, nöyryytystä, karkotuksia, haurautta, elpymistä voimaa ja kauneutta, ja vertaa Sacerdotin suvun ja koko juutalaisen yhteisön elämää Danten Infernon portaisiin. Kielikuvat arjen olosuhteista ovat osuvia: Voragini di nulla, odore di buio e di vuoto (Tyhjyyden kuilut, pimeyden ja tyhjyyden haju), La cappella odora di chiuso e incenso (Kappelissa tuntuu kammiomaisuus ja suitsukkeiden tuoksu). Samalla sivulla olevat Non pensa… -ilmaisulla alkavat lauseet ovat kerronnan tehokeino. Kirjan viimeinen lause symboloi vapautta, sillä kissakin paljastaa nimensä ensimmäistä kertaa. Il gatto Lucifero si addormenta (Lucifer-kissa nukahtaa).

Casale Monferratolla on muutakin tartuntapintaa, sillä se on Raffaella Romagnolon syntymäkaupunki ja ystäväni perheen asuinpaikka, joten Casalen kadut, kaarikäytävät, torit ja museot olivat kaikki läsnä kirjaa lukiessani.

Strega-kisassa teos sijoittui neljänneksi. Mielestäni metafora planetaariosta rikkoi lukukokemusta.

                                                                                                                                 

Leena Heikinheimo

Strega-finalisteista omaksi suosikikseni nousi Raffaella Romagnolon Aggiustare l’universo. Se on kaunis ja herkkä tarina, joka piti otteessaan. Ihastuttavan ja älykkään Francescan/Esterin selviytyminen ilman perhettään oli hämmästyttävää, ja tarkkanäköisen Gilla-opettajattaren positiivinen ote oppilaisiin oli ihailtavaa. Kirjaa ei malttanut laskea käsistään ennen loppua.

Raffaella Romagnolo on syntynyt Casale Monferratossa v.1971 ja asuu Rocca di Grimaldassa. Hän opiskeli Pavian ja Genovan yliopistoissa ja toimii opettajana Ovadassa. Hän aloitti kirjailijanuransa kahdella dekkarilla. Aggiustare l’universo on hänen seitsemäs romaaninsa; yhdestä hänen teoksestaan on dramatisoitu teatteriesitys. Romagnolo kirjoittaa myös novelleja ja lastenkirjoja sekä artikkeleita aikakauslehtiin. Lempikirjailijoikseen hän mainitsee Beppe Fenoglion, Ágota Kristófin, Thomas Mannin, Gabriel García Márquezin, Philip Rothin ja Elizabeth Stroutin.

Romagnolo on palkittu kolmella kirjallisuuspalkinnolla. Lisäksi hänet valittiin vuoden 2024 ovadalaiseksi – mihin liittyen hän sai lahjaksi Ovadan kaupungin hopeisen ankkurin. Hänet valittiin myös vuoden 2025 alessandrialaiseksi.

_______________

Tommaso Giartosio, Autobiogrammatica (minimun fax, 2024)

Sakari Hänninen

Tommaso Giartosion Autobiogrammatica on moniääninen teos. Sitä voi lukea useasta näkökulmasta, joista monet liittyvät hänen aikaisempien kirjojensa aiheisiin kuten isäsuhteeseen, homoseksuaalisuuteen, ympäristöön tilana ja matkailuun.

Minulle itselleni hänen kirjansa nimi Autobiogrammatica on jo tulkinta-avain, joka yhdistää elämän (bios) ja kielen. Hänestä kieli (lingua) ei ole ainoastaan olemisen asunto, hänestä puhe (linguaggio) ja lasten kieli (linguetta) antavat elämälle siivet. Hänen mielestään pitää puhua siitäkin, mistä halutaan vaieta, sillä maailma on kaikkea, mitä tapahtuu. Ja sitä hän kuvaileekin kiehtovasti: kuinka hänen isänsä vaikenee kuin planeetta, kuinka hänen äitinsä käyttää kieltä kuin laittaisi ruokaa, kuinka ympäristö puhuu ihmisistä, kuinka lapset pelaavat luovasti kielellä pelkästä leikin ilosta.

Koko teoksen taustaäänenä on tekijän oma kehon kieli, joka rivien välistä kertoo hänen oman vapautumisensa tarinaa.

 

                                                                                                                                                              

Tarja Päivärinne

Tajunnanvirtaa ilman dialogia, ilman juonta. Voi lukea pätkissä, ulkona kaikesta, piristävää ja yllätyksellistä, itsepiirrettyjä kuvia ja valokuvia, yllättäviä kombinaatioita ja näkökulmia, kommentteja erotiikasta. Snobismikaan ei häirinnyt.

Lukuisien esseekokoelmien lisäksi Roomassa v.1963 syntynyt kirjailija ja radiotoimittaja Tommaso Giartosio on julkaissut muistelmateokset Doppio ritratto (Fazi 1998), joka sai esikoisteokselle myönnetyn palkinnon (Premio Bagutta) L’O di Roma (Laterza 2012), Tutto quello che non abbiamo visto. Un viaggio in Eritrea (Einaudi 2023) sekä runokokoelman Come sarei felice. Storia con padre (Einaudi 2019, Premio Napoli). Hän kuuluu kulttuurilehti Nuovi Argomentin toimituskuntaan ja juontaa Rai Radio 3:n kulttuuriohjelmaa Fahrenheit.

                                                                                                                                                                        

______________________ 

Daniele Rielli, Il fuoco invisibile. Storia umana di un disastro naturale (Rizzoli/Mondadori, 2023)

Päivi Järvelä

 

Erikoinen Strega-ehdokas.  Danielle Rielli kuvaa Apulian oliivipuiden kuolemaa kymmenen vuoden ajalta sekoittamalla kerrontaansa tutkivaa journalismia, kuvauksia haastattelumatkoilta, perheensä historiaa ja omaa pohdintaansa. Kaikesta sekalaisesta syntyy vähitellen romaani, jonka päähenkilöitä on kaksi: Välimeren sivilisaation tunnus, kuolemattomana pidetty oliivipuu ja Salento, Apulian myrskyisiä aikoja kokenut ja vaikeasti ymmärrettävä eteläosa.

Xylella fastidiosa -bakteeri tuhoaa oliivipuut hitaasti, ikään kuin polttamalla ne mustiksi näkymättömällä liekillä. Taudin alkuperä on mysteeri, kuolleiden puiden alue liikkuu vääjäämättömästi kohti pohjoista muuttaen maiseman oliivipuiden synkäksi hautausmaaksi. Viljelijät menettävät sukujensa tuhatvuotisten puiden ohella elinkeinonsa. Syyllistä etsitään, salaliittoteoriat leviävät, yliopiston tutkijat joutuvat oikeuslaitoksen hampaisiin, osa viljelijöistä kieltää ongelman olemassaolon. Tarinassa rinnalla kulkee Salenton köyhä historia; oliiviöljy oli ulkomaille vietävää lamppuöljyä. Metsät oli hakattu jo vuosisatoja sitten, koko Salento oli lähes yhtenäistä oliiviviljelmää, välissä joitakin viiniviljelmiä.

Kirjailijan isoisä kertoi vähän ennen kuolemaansa unestaan, jossa hänen oliiviviljelmiensä puut paloivat näkymättömällä liekillä. Monien salentinolaisten tapaan isoisä ei näe puiden tuhoutumista, isä näkee mutta ei halua uskoa puiden kuolevan:

Come molti altri salentini aveva deciso che i suoi ulivi si sarebbero salvati perché lui li curava

(Monien salentolaisten tapaan hän oli päättänyt, että hänen omat oliivipuunsa pelastuisivat, koska hän hoiti niitä itse).

Haastava kirja – luonto ei näytä ihmistä tottelevan eikä ihminen tiedä, mihin uskoa.

                                                                                 

Tarja Päivärinne

Lokakuussa Apuliassa käydessäni oli surullista nähdä uusia ja taas uusia mustuneita oliivipuulehtoja… Riellin sanoin:

Immaginare il Salento senza ulivi sarebbe come immaginare il Vaticano senza la Cappella Sistina (Kuvitella Salento ilman oliivipuita on kuin kuvitella Vatikaani ilman Sikstuksen kappelia).

Ennakoiko teos Riellin haaveita kirjailijaurasta? Hän lainaa Danten oliiveja käsittelevää runoa, samoin Pirandelloa:

Uno, nessuno, centomila ceppi (Yksi, ei yhtään, satatuhatta kantoa).

Näillä sanoilla kirjailija viittaa bakteerin saastuttamiin oliivipuiden kantoihin. Suureksi iloksemme salentolaiset oliivinviljelijät julkaisevat jo kuvia uusista vihreistä oliivipuulehdoista!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Daniele Rielli. Kuva: premiostrega.it 

Vuonna 1982 Bolzanossa syntynyt Daniele Rielli on aikaisemmin kirjoittanut teokset Storie del mondo nuovo (Adelphi 2016), Odio (Mondadori 2020) ja Lascia stare la gallina (Mondadori 2015 ja 2021).

Hän julkaisee omaa podcastia PDR – Il podcast di Daniele Rielli.

________________________

Melissa Panarello, Storia dei miei soldi  (Bombiani, 2024

Leena Heikinheimo

 

Chi paga ha sempre il controllo, chi è pagato non è mai libero (Maksaja määrää aina. Maksettu ei ole koskaan vapaa).

Näin kiteyttää kirjan toinen päähenkilö Clara sen, mitä raha hänelle on merkinnyt tiellä vapauteen ja hyväksyntään.

Melissa Panarello syntyi v.1985 pienessä sisilialaisessa Aci Castellon kaupungissa lähellä Cataniaa.  Vuonna 2003 hän tuli tunnetuksi kirjoittamalla päiväkirjamuotoisen, eroottisen romaanin 100 colpi di spazzola prima di andare a dormire, jonka Lawrence Venuti käänsi englanniksi v. 2004 nimellä One Hundred Strokes of the Brush Before Bed.  Kirjailijan muita teoksia ovat L’odore del tuo respiro (2005) ja In nome dell’amore (2006). Kirjailijan romaanit käsittelevät sekä romanttista rakkautta että äidin ja lapsen välistä rakkautta, josta hän myös kirjoittaa Strega-ehdokkaassaan.

Kirjan nimi Storia dei miei soldi herätti kiinnostusta ja noin 200 sivun pituus vaikutti sopivalta suhteellisen nopeaan lukutapahtumaan. Kirjailija ei ollut tuttu, joten ryhdyin lukemaan teosta avoimin mielin ottamatta selvää kirjailijan mahdollisista aikaisemmista teoksista tai tyylistä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan Roomassa. Kaupunki ei tosin tule mitenkään erityisesti esille, mutta se toimii tapahtumien paikkakehyksenä ja samalla Rooma esittää ns. suurta maailmaa verrattuna päähenkilöiden kasvupaikkoihin.

 

 

Romaanissa on kaksi päähenkilöä: entinen näyttelijä Clara T ja kirjailija Melissa, joka käyttää kirjailijanimeä Melissa P. Kyseinen kirjailija työskentelee myös kirjallisuusagenttina ja tekee sitä työtä jopa mieluummin kuin kirjoittamista, sillä hänestä on raskasta olla luova ja näin aikaa perheelle jää enemmän. Clara puolestaan on esiintynyt mainoksissa. Hän on 15 vuotta aikaisemmin esittänyt pääosaa Melissan teoksen pohjalta tehdyssä omaelämäkerrallisessa eroottisessa elokuvassa.

Kirjan muut henkilöt (Claran vanhemmat, poikaystävät ja veli) eivät pääse esille omana itsenään, vaan Panarello esittää heidät Claran kerronnan kautta. Ääneen kirjassa pääsee oikeastaan vain Clara, sillä Melissan tehtäväksi tuntuu jäävän kuuntelijan ja Claran puheen tallentamisen rooli. Tosin aikansa Claraa kuunneltuaan Melissa toteaa:

Ogni volta che la incontravo ero meno lucida, non capivo mai bene chi fossi e questo perché, in fin dei conti, aveva ragione: ero stronza, proprio come lei (Hänet kohdatessani olin joka kerta vähemmän selväjärkinen. En ikinä tajunnut kunnolla, kuka olin, ja kaiketi siksi, että hän lopulta taisi olla oikeassa: minähän olin samanlainen paskiainen kuin hän itse).

Melissa kokee vain olleensa onnekkaampi kuin Clara.

Panarello on kirjoittanut Claran tarinan kautta rahan vaikutuksesta ihmisten välisiin suhteisiin. Kun Clara alkoi saada rahaa näyttelijäntöistään, sai hän myös ystäviä ja yhtäkkiä myös äiti, joka kuvataan sietämättömän itsekkäänä, huomasi tyttärensä. Rakkautta Clara ei kuitenkaan voinut ostaa ja koko kirjassa onkin Panarellon luoma surullinen sävy. Claralle raha ei pystynyt tuomaan onnea kuin hetkellisesti mutta sen olemassaolo tai sen puuttuminen leimasivat koko hänen elämäänsä. Rahasta tuli Claralle pakkomielle.

Kirjan luettuani hain tietoa kirjailijasta. Ensimmäisenä esille tuli Panarellon kohua aiheuttanut menestysromaani 100 colpi di spazzola prima di andare a dormire (2003), joka kertoo kirjailijan omista seksikokemuksista. Myös La storia dei miei soldi sekoittaa fiktiota ja faktaa.

Suuri lukukokemus romaani ei minulle ollut. Olisin kaivannut kirjaan muidenkin kirjassa esiintyvien henkilöiden näkökulmaa kuin vain Claran. Nyt kirja jäi Claran tilitykseksi ja se ei oikein pystynyt ylläpitämään mielenkiintoa. _______________                                                                                                               

Donatella Di Pietrantonio, L’Età fragile (Einaudi, 2023)

Regina Wainstein

Donatella Di Pietrantonion romaani on minusta kaunis ja hieman surumielinen tarina ihmisistä ja heidän tuntemastaan syyllisyydestä. Tekemättä jääneistä asioista, sanomatta jääneistä lauseista, yksinäisyydestä. Äidistä ja tyttärestä, jotka yrittävät molemmat omalla tavallaan selvitä kokemastaan traumasta.

Tapahtumat on sijoitettu pieneen vuoristokylään kirjailijan kotiseudulle Abruzzoon, jossa asuvat kovaan elämään tottuneet lammaspaimenet ja maanviljelijät. Heidän elämänsä on rankkaa mutta samalla yksinkertaista ja turvallista. Vuosikymmeniä sitten seudulla tapahtunut karmea rikos rikkoi kuitenkin pienen yhteisön, eikä mikään palannut sen jälkeen ennalleen.

Donatella Di Pietrantonio kirjoittaa vähäeleisesti ja menee suoraan asiaan. Hän kuvailee maisemia, henkilöitä ja tapahtumia lyhyesti ja tehokkaasti mutta onnistuu silti luomaan tiivistunnelmaisen ja koskettavan tarinan, jota on vaikea unohtaa.

 

 

Donatella Di Pietrantonio syntyi vuonna 1962 Arsitassa, Abruzzon maakunnassa. Hän on julkaissut kaikkiaan viisi romaania, joista neljä on ollut ehdokkaana Premio Strega-kilpailussa. Aikaisemmat romaanit ovat: Mia madre è un fiume (2011), Bella mia (2013), L’Arminuta (2017), Borgo Sud (2020). Kirjailija on saavuttanut suuren suosion sekä Italiassa että muissa maissa, ja yhdestä hänen kirjastaan on tehty elokuva. Di Pietrantonio on työskennellyt koko ikänsä hammaslääkärinä ja kirjoittanut vain vapaa-ajallaan. Vasta muutama kuukausi sitten hän ryhtyi täysipäiväiseksi kirjailijaksi.

                                                                                                                 

_______________

Antonella Lattanzi, Cose che non si raccontano (Einaudi, 2023)

Jemina Koukkunen

Antonella Lattanzin romaanin aihe on lapsettomuus, ja mitä ilmeisimmin kyseessä on kirjailijan omakohtainen kokemus. Autobiografisen teoksen voi lukea täytenä totuutena, suorana kuvauksena kirjailijan lapsettomuuskokemuksesta, mutta sille voi löytää myös toisenlaisen tulkinnan. Teoksessa synnytetään ihmislapsen ohella yhtä lailla myös tätä romaania: kirjoittaja rinnastaa usein raskauden eri vaiheita kirjan kirjoittamisen ja julkaisuprosessin vaiheisiin.

 

Romaanin nimi, ’Asioita, joista ei kerrota’ on hyvin kuvaava. Kertoja mainitsee useammankin kerran, ettei oikeastaan haluaisi kertoa tapahtumista ollenkaan, saati kirjoittaa niistä kirjaa. Hän sanoo, ettei normaalisti puhu kipeistä asioista edes läheisilleen vaan hautaa ne mielensä perukoille: Ho una diga nella testa dove stanno nascoste tutte le cose che fanno davvero troppo male. Quelle cose, io non voglio dirle a nessuno. Io non voglio pensarle, quelle cose. Io voglio che non siano mai esistite. E se non le dico non esistono. (Päässäni on kasauma, joka kätkee sisäänsä kaikki liiallista tuskaa aiheuttavat asiat. Ne, joista en halua kertoa kenellekään. En halua miettiä niitä, en halua, että ne ovat koskaan olleet olemassa. Jos en sano niitä ääneen, ne eivät ole olemassa). Kirjassa kuvattavat tapahtumat ovat kuitenkin saaneet hänen mittansa täyttymään ja mieleen kasautunut pato murtuu. Tekstin hengästyttävästä rytmistä välittyy pakonomainen kertomisen tarve.

Kirjassa on paljon kertojan sisäisiä monologeja, vahvoja tunteellisia vyörytyksiä, jotka tuntuvat puhuvan suoraan lukijalle vaikka käsittelevätkin kertojan intiimejä yksityisasioita. Tunnetilat vaihtelevat mm. häpeän, vihan, raivon, epätoivon, kateuden ja hetkittäisen onnen välillä. Hyvinkin henkilökohtaisia asioita kuvataan niin avoimesti, että lukijalle tulee ajoittain jopa epämiellyttävä olo, kuin jäisi kiinni toisen elämän intiimien yksityiskohtien tirkistelystä.

Romaani jäi niukasti ulos finaaliviisikosta (tai -kuusikosta), eikä se mielestäni ollutkaan voittaja-ainesta tämänkertaisessa tarjonnassa. Teos oli kuitenkin lukemisen arvoinen ja tuntui myös ajankohtaiselta tässä syntyvyyskeskustelun ajassa ­­­­- vaikka Italiassa ja Suomessa lähtökohdat aiheesta keskustelulle ovatkin hyvin erilaiset.

Kirjailija ja käsikirjoittaja Antonella Lattanzi on syntynyt Barissa vuonna 1979 ja asuu Roomassa. Hän on julkaissut romaanit Devozione (Einaudi 2010 ja 2023), Prima che tu mi tradisca (Einaudi 2013), Una storia nera (Mondadori 2017), Questo giorno che incombe (HarperCollins Italia 2021) ja Cose che non si raccontano (Einaudi 2023). Lattanzin romaaneja on käännetty useille kielille. Hän on käsikirjoittanut mm. omaan teokseensa perustuvan, Leonardo d’Agostinin ohjaaman elokuvan Una storia nera. Hän avustaa Corriere della Sera -päivälehteä.

 

__________________________

Chiara Valerio, Chi dice e chi tace (Sellerio, 2024)

Mattia Retta

Eräänä päivänä Lea Russo saa tiedon Vittorian kuolemasta. Nainen oli kuollut tapaturmaisesti kylpyammeessa talossa, joka sijaitsee via Romanellilla ja jota kutsutaan ’Konstantinopoliksi’ pihalla olevan akaasiapuun takia. Vittoria oli saapunut Roomasta Scauriin 20 vuotta aiemmin ja toimi apteekkarina, vaikka hänellä oli lääkärin pätevyys. Tämän lisäksi, Vittoria asui talossa yhdessä häntä nuoremman naisen, Maran kanssa, joka olisi voinut olla hänen tyttärensä. Mutta kaikkein oudointa on se, että vaikka Vittoria osasi uida erinomaisesti, hän hukkui omaan kylpyammeeseensa.

Vittorian kuolema järkyttää Lea Russoa syvästi. Hän alkaa käydä läpi yhteisiä muistoja, vakuuttuneena siitä, että ne olivat kahden läheisen ystävän kokemuksia. Yrittäessään saada selville totuuden tragedian taustalla, hänen on yhä vaikampi ymmärtää tai hyväksyä tapahtumaa pelkkänä onnettomuutena. Vaikka romaani käyttää joitakin keinoja, jotka ovat tyypillisiä rikos- tai dekkarikirjallisuudelle, sitä ei missään nimessä voida määritellä dekkariksi. Dekkareita muistuttavaa tyyliä käytetään pikemminkin hahmojen syvälliseen esittelemiseen, varmasti lukijoiden kiinnostuksen herättämiseksi ja luultavasti myös markkinointiin liittyvistä syistä.

Kirja keskittyy identiteettiin ja rakkauteen hyvin persoonallisella ja omaperäisellä tavalla. Vittorian identiteetti on tietenkin romaanin suurin mysteeri. Hän ei koskaan puhu romaanissa, mutta jokaisella hahmolla on oma palasensa Vittoriaa, ja tämä palapelin kaltainen identiteetin rakentaminen kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin ja antaa meille mahdollisuuden nähdä aina uusi puoli Vittoriasta.

Puhuessaan tästä pakotetusta, sirpaleisesta identiteetin rakentamisesta, kirjailija käyttää kaunista vertausta: hän vertaa Vittorian elämää muinaiskreikkaan, kieleen, jota voidaan kyllä rekonstruoida hyväksyttävästi mutta ei koskaan tarkasti ja täysin johdonmukaisesti, vain vertailemalla jäljelle jääneitä katkelmia.

Rakkauden teema on huomattavasti monimutkaisempi käsiteltävä. Romaanissa on ensinnäkin kaksi pääparia: roomalainen lesbopari, eli Vittoria ja Mara, sekä perinteisempi pariskunta Lea ja hänen miehensä Luigi, fyysikko ja poliittiselta kannaltaan kommunisti. Sivuilta nousee pitkin matkaa Lean rakastumisprosessi Vittoriaan. Lea tekee eräänlaisen matkan omaan itseensä, haluunsa ja viettelyyn. Tätä ihastumista romaanin kirjoittaja käyttää myös tutkiakseen rakkauden ja rakastumisen luonnetta: rakastuessaan ihminen heijastaa toiseen valtavasti odotuksia.

Rakastuneen odotukset lähes peittävät alleen toisen ihmisen, kohteen, joka tukahtuu niiden alle ja on usein vaarassa osoittautua täysin riittämättömäksi toisen asettamille odotuksille. Tässä tapauksessa kaikki on helpompaa, koska rakastumisen kohde on jo kuollut: Vittoria voi vain vaieta, vastaamaan hän ei enää pysty. Minulle jäi vaikutelma, että Lea rakastuu Vittoriaan ei siksi, että hän olisi tyytymätön omaan elämäänsä – päinvastoin – vaan siksi, että hän pohtii mahdollisia maailmoja ja elämää, jotka eivät kuitenkaan enää koskaan voi toteutua. Tämä kosketti minua kovasti: se inhimillinen ajatus, että joskus voi rakastua melkeinpä oikusta tai siksi, että kuvittelee vaihtoehtoja omalle elämälleen, vaikka siihen oltaisiin muuten täysin tyytyväisiä.

Tarinassa tärkeässä roolissa ovat myös kasvit, puutarhat ja kukat, jotka toimivat sekä elämän että kuoleman symboleina mutta myös eri sosiaaliluokkien vertauskuvina. Romaanissa tuodaan usein esiin, että Vittoria oli kotoisin varakkaasta roomalaisesta perheestä, kun taas Lea oli ensimmäinen yliopistosta valmistunut koko suvussaan, jonka jäsenet olivat pääosin maanviljelijöitä. Myös Scauri, kylä, johon romaani sijoittuu, toimii tarinassa itsenäisenä hahmona. Se on kuvattu paikkana, joka ei ole kaunis eikä ruma, mutta jolla on kirjailijan mukaan säröinen viehätyksensä. Provinssielämä Scaurissa antaa kirjailijalle mahdollisuuden rakentaa romaanin haluamallaan tavalla, mikä olisi ollut mahdotonta suurkaupunkien persoonattomammassa ja etäisemmässä ympäristössä.

Romaanin ydin piilee siinä, miten muistoista, kaipauksesta ja tulkinnoista rakentuu kokonaisia maailmoja – ja kuinka rakkaus, oli se sitten toteutunutta tai pelkkä haavekuva, voi jättää syvemmän jäljen kuin mikään todellinen tapahtuma.

Regina Wainstein

Tässäkin kuvaillaan pienen yhteisön elämää ja siinä asuvien ihmisten keskinäisiä suhteita. Kirjan tunnelma on minusta kiehtova ja henkilöhahmot mielenkiintoisia. Vähitellen pala palalta avautuva arvoitus pitää kiinnostuksen yllä. Mielestäni kirja oli kuitenkin hieman liian pitkä ja siinä oli turhan paljon pieniä yksityiskohtia.

 

Chiara Valerio on syntynyt Scaurissa vuonna 1978 ja asuu Roomassa. Hän on julkaissut esseitä, romaaneja ja kertomuksia, mm. La gioia piccola d’esser quasi salvi (2009), Spiaggia libera tutti (2010), Il cuore non si vede (2019), La matematica è politica (2020), Nessuna scuola mi consola (2021), Così per sempre (2022), La tecnologia è religione (2023).

 

Hyviä lukuhetkiä!

Helsingin Dante-seuran blogia toimittaa Sini Sovijärvi