Silloin tällöin Italiassa kulkiessa saattaa pysähtyä ihmettelemään jännittävän kuuloista kieltä, joka ei aivan varmasti ole italiaa. Eikä mitään Apenniinien niemimaan italoromaanisista idiomeista (kielistä), jotka historian saatossa eivät irrottautuneet murteina 1300-luvun toskanasta tai standardi-italiasta.
Pasta con peperoni cruschi (murteella pparul secat) on Basilicatan ikioma herkku. Kuva: Wikimedia Commons.
Nämä alueen omat idiomit saattavat poiketa toisistaan jopa siirryttäessä naapurikylään, vain muutaman kilometrin päähän. Korvaan ne kuulostavat varsin omanlaisiltaan ja poikkeavat tietysti tuntuvasti standardi-italiasta. Esimerkiksi Tricaricossa käydessämme saimme maistaa alueelle tyypillisiä rapeita, kuivattuja paprikoita, peperoni cruschi, murteella pparul secat. Seudun tärkeät kulttuuriesineet naamiot, le maschere, ovat paikallisesti L’màshkr. Tricaricon puheenparsi kalskahtaakin varsin erikoiselta, koska siinä on niin niukasti vokaaleja.
Etelä-Italian Basilicatassa saattaa toki kuulla useitakin omalaatuisia kielimuotoja mutta monelle yllätyksenä myös arkaaista albanian kieltä. Arbëreshë eli se kieli, jota Italian albaanit puhuvat, on 1400-luvulta peräisin oleva arkaainen kieli, joka on pysynyt eristyksissä Albaniassa puhutusta kielestä. Nykyalbanialaiset pystyvät kuulemma kuitenkin ymmärtämään arbëreshëä. Kieli jäi saarroksiin, kun 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alussa Balkanin niemimaata valtaavat ottomaanit ajoivat pakoon kokonaisia albaanisukuja, jotka löysivät uudet asuinsijansa eri puolilta Etelä-Italiaa ja alkoivat harjoittaa laiduntaloutta ja maanviljelyä. Kaikkein eniten albaaniyhteisöjä on Calabriassa.
Basilicatan albaanien hääseremoniat ovat säilyneet omintakeisina. Morsian ystävineen perinteisissä juhla-asuissa. Kuva Wikimedia Commons.
Albanialaisten muuttoaaltoja on ollut useita. Väestö on sinnikkäästi säilyttänyt kulttuurinsa: omat tapansa, perinteensä, kielensä, taiteensa, gastronomiansa, värikkäät kansallispukunsa ja uskonnolliset menonsa. Näihin kuuluvat mm. erikoiset, mutkikkaat hääseremoniat. Eristyksissä omissa kylissään yhteisöjen elämäntapaan on kohdistunut vain vähän ulkopuolisia vaikutteita. Useimmiten puolisokin on löytynyt omasta yhteisöstä.
Kaikki Basilicatan albaanit asuvat Potenzan provinssin alueella viidessä eri kylässä: San Paolo Albanese (Shën Palji albaniaksi), San Costantino Albanese, Barile, Ginestra ja Maschito. Jos päätyisi sattumalta johonkin näistä kylistä, kiinnittäisi varmasti huomiota kaksi- tai monikielisiin kyltteihin.
Basilicatan arbëreshë-kulttuurin keskus, San Paolo Albanese, on asukasluvultaan Basilicatan pienin kunta (278 asukasta). Suurin albanialaiskeskus (2617 asukasta) on Barile. San Costantino Albanesen yhteisössä oli vielä 1950–60-luvuilla noin 1700 asukasta, vuoden 2021 tilaston mukaan vain 621. Surullista kyllä, asukasluvut pienenevät ja väestö ikääntyy.
San Paolo Albanesessa on vanhaa arbëreshë-maatalouskulttuuria esittelevä museo. Se ei ole päivittäin auki vähäisen kävijämäärän takia, mutta se tullaan mielellään avaamaan pyynnöstä. Kannattaa siis ottaa yhteyttä etukäteen. Museon signora sanoi nähneensä automme kadun varressa, kun olimme ihailemassa vuoren rinteille avautuvaa huikeaa maisemaa. Kylä sijaitsee 843 metrin korkeudella. Hän oli heti ymmärtänyt, että kylään oli saapunut vieraita, koska kellään asukkaalla ei ollut sellaista autoa. Käyntimme aikaan eli vuonna 2013 asukkaita oli kylässä vain nelisen sataa.
Museo della Cultura Arbëreshe -esite. Kuva: Sointu Syväoja.
Museossa opimme, että paikalliset albaanit ovat pitäneet tiukasti kiinni omasta kulttuuristaan, joka poikkeaa selvästi saman maakunnan italialaisesta traditiosta. Heillä oli tapana tehdä piiskaherneestä kangasta, vähän samaan tapaan kuin pellavasta muinoin tehtiin Suomessakin. Piiskaherne (lat. spartium junceum) on arbëreshë-kulttuurille merkityksellinen keltakukkainen kasvi, jota usein näkee Basilicatan teiden varsilla rinteissä. Museossa esitellään muinaiset välineet, joiden avulla tästä sitkeästä kasvista muokattiin monen raskaan työvaiheen kautta kangasta.
Keltakukkainen piiskaherne ginestra odorosa (ital.), spartium junceum (lat.). Kasvi, josta Basilicatan albaaniyhteisöissä valmistettiin kangasta. Kuva: Wikimedia Commons.
Kun museon opas vei meidät lähellä sijaitsevaan pieneen kirkkoon, saimme kokea erikoisen hetken. Astuessamme sisään hämmästyimme, kun silmiemme eteen avautui kaunis ikonostaasi, kuvaseinä, eikä patsaita kuten tavallisessa katolisessa kirkossa. Italian albaaneilla on omanlaisensa katolinen kirkko, jonka liturgiassa noudatetaan esi-isien ortodoksisen uskonnon bysanttilaisia traditioita.
San Paolo Albanese, chiesa Madre Esaltazione Santa Croce. Kuva: Wikimedia Commons.
Albaanivähemmistön lisäksi Etelä-Italiassa on muinaisia kreikkalaisyhteisöjä, mm. Apuliassa Salenton niemimaalla sijaitseva useasta pienestä kunnasta koostuva alue nimeltään Grecìa Salentina. Ensimmäinen huomiota herättävä asia ovat kaksikieliset kyltit. Yhdellä kunnista on varsin hauska nimi Calimera. Sehän on kreikan ilmaus ‘hyvää päivää’. Näissä paikoissa puhuttu kieli il griko (myös muodossa grico), on verrattavissa Italiassa puhuttavaan albanian kieleen: sekin on arkaainen kieli, joka ei ole ollut vuosisatoihin tekemisissä Kreikassa puhutun kielen kanssa. Grikoa kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin. Se on saanut vaikutteita Leccen provinssin kielimuodosta ja poikkeaa selvästi nykykreikasta. Valitettavasti enää vain harvat, lähinnä vanhukset, taitavat tätä kieltä.
Corigliano d’Otranton kylän monikielinen kyltti. Isoin teksti on grikon kieltä, sen alla tervetulotoivotukset italiaksi ja kreikaksi – ja kolmella muullakin kielellä. Kuva: Sointu Syväoja.
Ympäri loputtoman kulttuuririkasta Italiaa on elossa vielä useita jo historiallisestikin kiinnostavia vähemmistökieliä, joista jokainen ansaitsisi aivan oman lukunsa.
Sointu Syväoja
italianopettaja ja oppikirjailija
Sointu Syväoja. Kuva: Sointu Syväojan arkistot.
Helsingin Dante-seuran blogia toimittaa Sini Sovijärvi